Ponittelua paukkupakkasilla

Viime viikolla oli tosi kylmää. Maanantaina kävin vielä ratsastamassa, enkä edes palellut koska olin kerrospukeutunut Michelin-ukoksi. Sitten pakkanen iski tosissaan. Keskiviikkona oli niin kylmä, että A-K:n kanssa tallilla meistä kumpikaan ei tarkentunut nousemaan selkään. Niinpä otimme ponin narun päähän ja lähdimme iltakävelylle kylmyyttä uhmaten. Pakkasta oli -21,5 astetta, ja tottumatta se oli niin kylmää, että jouduimme vähän väliä vaihtamaan talutusvuoroja, kun riimunnarua pidelleet kädet alkoivat jäätyä. Poni oli pörröinen kuin mikä, ja tuntui pärjäävän varsin hyvin ilman loimeakin.

Maastossa kaikki meni tällä kertaa muuten ihan mallikelpoisesti, mutta kun olimme tulossa kotiinpäin ja olimme rautatien alikulussa, InterCity-juna vilahti ylitsemme. Täytyy sanoa että melko pienellä säikähdyksellä poni siitäkin selvisi, vaikka lumi pöllysi ja junan valot välkehtivät alikulun molemmin puolin. Emme kuulleet junan tuloa ollenkaan, koska se tuli niin lujaa ja juuri silloin kun olimme radan alla. Yleensä Vilu ei ollenkaan pelkää junia, siis jos se näkee ne. Ainoastaan valokaaria se pelkää, mutta ne muistuttavatkin salamointia. Moottorikelkkoja Vilu sensijaan pelkää tosissaan, tai ainakin melkein tosissaan. Moottorikelkat ovat sen mielestä sietämättömiä, ja pelkästään niiden jälkiä pitää tuijottaa ja niille kuuluu puhista.

Tänään pakkasta ei ole kuin -5 astetta, mutta loppuviikoksi on luvattu taas kylmempää. Minua ei itseasiassa haittaa vaikka onkin todella kylmä. Tykkään niin paljon talvesta. Sen huomasin viime viikkoisilla taluttelulenkeillä ponin kanssa, että sen turpakarvoissa roikkuvat jäähelmet täytyy sulattaa pois. Muuten se on jatkuvasti kihnuttamassa turpaansa minun tai toisen kanssakävelijän hihaan, kun roikkuvat jääkikkareet ärsyttävät sen herkkää turpaa. Sitten kun kädellä sulatin ja lämmitin jäähelmet pois, kävely sujui taas mallikkaasti ilman kihnailuja.

Kaahottavia kanalintuja

Olenpas ollut kamalan negatiivinen viime kerralla tänne kirjoittaessani. Meidän tallimaksumme laski taas entiselle tasolleen, ja muutenkin viihdyn tosi hyvin tallillamme! Niin viihtyy Vilurakin, ja se nyt kai on pääasia. Vilu asuu kolmen hevosen ulkotallissa yhdessä parhaan kaverinsa Bino-ponin kanssa. Päivät ne ulkoilevat alalaitumella nuoren Reuhu-suomenhevosen kanssa. Aina kun menen tallille, Vilu näyttää ilahtuvan tulemisestani, ja useimmiten se tulee portille vastaan pää matalalla ja korvat tiukasti hörössä. Loppusyksyn märimmillä keleillä poni ei aina vaivautunut portille asti, vaan minun piti rämpiä upottavan portinedusmudan yli hakemaan se.

Loppiaiseen loppui vihdoinkin tämä ikävä ja märkä syksy. Loppiaisena oli pakkasta, ja seuraavana yönä satoi lunta. Sitten sitä satoi vielä lisää, ja nyt on ihanan talvista. Tosin eilen maastossa jäädytin varpaani messinkijalustimissa, kun pakkasta oli 12 tai 13 astetta ja poni halusi vaan kävellä ja kävellä. Jos olisi välillä päästy ravaamaan, olisi ratsastajankin ääreisverenkierto pystynyt paremmin vastaamaan olosuhteiden vaatimuksiin.

Lumen tulo ja pakkanen sai Harvialan metsäkanalintukannan jotenkin epätasapainoon. Edellispäivänä maastossa tuntui että tirppoja oli joka puskassa vaanimassa viatonta pientä ponia. Poni on rohkea. Se ei hätkähdä vaikka IC-juna paahtaa nenän edestä juuri kun olemme menossa alikulkutunneliin. Se ei välitä maantiellä kahdeksaakymppiä huristavista täysperävaunurekoista. Ei se varmasti välittäisi metsäkanalinnuistakaan, jos vain näkisi, että mistä on kysymys. Selän takana lentoon pyrähtävä kanalintu räpistää kuitenkin sen verran komeasti ja äkkiarvaamatta, että useimmiten poni on saada slaagin. Kerran se saikin, kun Alikartanon lenkillä ihan etukavion kohdalla metrin verran sivussa pensasaidan sisältä fasaani päätti lähteä lentoon. Kanalintu - pensasaita, ei paras kiitorata... Hirveä räpistely ja kahistelu, ja poni luuli viime hetkensä koittaneen. Onneksi sain sen kiinni ja lintukin meni menojaan. Sillä lenkillä tuli yhteensä viisi kanalintupaniikkia mitättömistä säpsähdyksistä tuohon edellämainittuun pyrähdykseen. Seuraavalla lenkillä eli eilen ei nähty enää kuin yksi kanalintu, pikkuinen naarasfasaani, mutta Vilu näki sen jo kaukaa eikä siksi säpsähtänyt lintua. Fasaanikin päätti käyttäytyä mallikkaasti ja tyytyi vain kipsuttamaan maata pitkin karkuun, sen sijaan että olisi järjestänyt kanamaisen lentoonlähtönäytöksen jonkun ryteikön suojista.

Kävin edellispäivänä tallilla, ja tallinpitäjällä oli uutisia: Tallimaksu nousee kolmeensataaan euroon kuukaudessa. Hienoa. Luin juuri siististä maneesitallista, jossa tallimaksu on 350 euroa kuukaudessa. Meillä ei ole maneesia, puolikas kenttä löytyy, mutta sitäkään minä en käytä. Hevoseni on toukokuulta asti asunut pihalla, ok, viimeisen kuukauden nyt "pihatossa" eli pääsee nousemaan kuratarhasta suoraan avoimeen karsinaan kuivattelemaan jalkojaan. ONNEKSI sillä on seuranaan toinen vanha poni, ja ne ovat hyvät kaverit. Ilman tätä kaveruussuhdetta ottaisin varmaan hatkat, sillä tuntuu että tallin ympäristön maastot on täysin loppuun koluttu ja joka lenkillä enemmän tai vähemmän asfalttia. Lisäksi puitteissa on hieman sanomista. Myönnetään että nyt on satanut ja että kaikkialla on varmasti märkää, mutta kun saappaan varsi ei tahdo riittää Vilun pihattotarhan löysässä mudassa! Eikö sitä löllöintä pintakerrosta voisi kuoria ja viedä pois? Siinä on maatunutta heinää ja hevosenlantaa sekoittuneena mutaan, eli se on imukykyistä kuin sahajauho ja näillä keleillä MÄRKÄÄ. Myös aidat ovat vähän "sinnepäin" eli aikansa eläneet ja monesta kohdasta moneen kertaan moninaisilla keinoilla paikattuja. Olisiko ihan kamalaa laittaa ne kunnolla uusiksi? Nojoo, hevoseni on jo vanha eikä se tunnetusti ole hyvä sopeutumaan uusiin paikkoihin, joten jos ihmeitä ei tapahdu niin vastaisuudessa maksan sen elämisestä tuolla sen 300e/kk. Onhan sillä se kaveri.

Astetta paremmin menee nyt

Löysin vanhan blogini Vilurasta ja tekstit luettuani hymyilyttää! Tuollainenko se oli vielä vajaat kolme vuotta sitten? Tuollainen rasittava höyrypää, jonka kanssa luottamussuhde ei näköjään ollut ollenkaan kunnossa, ja taistelu vaani aina nurkan takana. Nyt minulla on tuon ylienergisen hirvityksen tilalla maailman ihanin poni. Siis ihan oikeasti. Saman niminen ja näköinen, mutta muutamassa vuodessa vanhentunut ja rauhoittunut. Vilu tulee portille vastaan joka ikinen kerta kun menen tallille, ja useimmiten korvat ystävällisesti hörössä. Se on rento hoitaa ja aika rento ratsastaakin. Keväällä 2009 sattuneen jalkavamman takia lenkkeilemme nykyään paljon kevyemmin kuin vielä tämän blogin aloituksen aikaan, mutta toisaalta kiire ja kaahotus ovat myös taakse jäänyttä aikaa. Sanoisin että Vilu on yksi parhaista ystävistäni, ja sen kanssa on ihanaa maastoilla ja viettää aikaa.

Eilen Vilulla oli kengitys. Pääsin tallille hiukan liian myöhään, ja kiireessä hain ponin tarhasta kuntoon laitettavaksi. Vilu tuli kiltisti ja hyväntuulisena. Harjasin sen syksykarvaa, tein pienen letin sään kohdalle niin etteivät jouhet jää tukistamaan satulan alle ja heitin kamat niskaan. Sekä itselleni että hevoselle. Itselle kypärä, raippa, heijastinliivi ja käsivarsiheijastimet, ponille jalkaheijastimet, lampaankarva, pari satulaahuopaa ja unkarilainen pustasatula sekä päähän ratsastusriimu ja riimulamppu. On tärkeää näkyä syyspimeässä säässä.

Kengittäjän luona kaikki meni kuten ennenkin. Vilulla on omat kotkotuksensa. Sen oikea takanen ja vasen etunen ovat vaikeita saada ylös ja kengitysasentoon. Etunen ei vaan nouse ja takasta pitää jäkittää yläilmoissa mahan alla. Vasenta takasta kengitettäessä Vilu yritti istua kengittäjän päälle, ja vasemman etusen nostaminen sai sen keulumaan pariin otteeseen. Ei tarvitse viedä ponia tutkittavaksi, että olisiko sillä jotain vikaa jaloissaan tai selässään. On sillä. Käytös kertoo.

Takaisin päin saimme seuraksemme toisen suomenhevosratsukon. Olin kertonut kuinka lunki Vilu on ratsastaa pelkällä riimulla, joten toisen hevosen seura ja kotiinpäin meneminen antoivat tietenkin Vilulle aiheen yrittää kuumua. Ilman hanskoja koitin repiä sitä rauhallisempaan käyntiin, ja onnistuinkin jonkin verran, mutta tuli annettua kuva hieman kuumasta suokkipapasta. Vilu pukittelikin. Onneksi se malttoi sentään kävellä, olisi ollut tosi noloa jos se olisi rynnännyt raviin.

Tallilla Vilu sai syödä rehunsa sillä aikaa kun hieroin inkivääri ja msm linimenttiä sen jalkoihin. Sitten palautin ponin tarhaan odottamaan rakkaan ystävänsä Binon paluuta tallista. Talutin Vilun sisälle avokarsinaan asti, ja tyhjensin mukanani olleet omenat sinne ruokakuppiin. Ilokseni poni jäi sisälle omenoitaan mussuttamaan. Luulen että sillä on melko korkea kynnys mennä sisään karsinoihin, ja että se viettää suurimman osan ajastaan ulkona. Binon tultua tarhaan Vilu tuli ulos karsinasta, mutta palasi sinne vielä itsekseen takaisin sisälle. Olin hirmuisen ylpeä pienestä ponistani! Se on niin paljon parempi nyt kuin kolme vuotta sitten.

Sovinto

Tuon taistelun kävimme Runebergin päivänä, ja sen jälkeen "olimme riidoissa" tähän päivään asti. En oikein ehtinyt käydä tallilla, ja oli motivaatiokin hukassa, kun edellisenä päivänä se oli irtojuoksutuksessa iskenyt minua kuonolla nenään niin että sattui kamalasti ja illalla nenäni oli punainen ja turpea, ja seuraavana päivänä yritti ryöstää maastossa kuin päätön kana.

Tänään kuitenkin menin tallille ja Vilu oli ihan kiva. Se oli rauhallinen kun laitoin sitä kuntoon, ja melko kiva ratsastaakin. Edelleen tirisi intoa kiitää, liitää eteen, mutta kuunteli jopa ja pysyi käsissä. Oli hirveä jäätikkökeli, joten en voinut antaa Vilun liihotella, ravasimme kuitenkin jonkun verran alkumatkasta, ja loppumatkan etenimme käyntiä. Teimme taas pitemmän lenkin Sääjärventietä. Takaisin palatessamme tallin toinen kuuma seniorisuokki Koisti ylitti tien jota kuljimme, ja Vilu oli hypätä villahousuistaan. Sen mielestä meidän olisi pitänyt baanattaa täysillä Koistin perään ja ehkä ohikin, mutta kapteeni käski etenemään toista tietä... Vilu yritti kovasti riistäytyä raviin kaiken aikaa, joten pysäytin sen. Se seisoi hetken, nytkähti liikkeelle, pysäytin ja sama toistui monen monta kertaa. Seilasimme tien laidalta laidalle, mutta tein selväksi ettemme etene ennen kuin minulle sopii. Pari minuuttia siinä meni, mutta Vilu jopa tajusi, ja pääsimme jatkamaan käynnissä. Se oli erittäin miellyttävää. Satula tosin oli taas ehtinyt valua eteen ja alas. Vilu käveli siksakkia tien sivulta toiselle, ja yritti kaikin tavoin kertoa, että aurinkoisena talvipäivänä hevosten kuuluu hypätä ojan yli ja laukata lumisilla sänkipelloilla niin että karva kihartuu. Täällä ei saa pelloilla ratsastaa(hämäläiset on pihejä sänkkäreistään), joten en voinut antaa ponin toteuttaa visioitaan=/ Vaikka olishan se ollut kivaa!

Pyörätien alussa tulin alas selästä, jotta voisin potkia alkumatkasta syntyneet lantakasat ojaan, mutta siitä ei meinannut tulla mitään. Vilu kävi hirveän kuumana. Se yritti rynniä ohitseni, ei sentään ylitseni, tuhisi, louskutti leukojaan, puhahteli, tanssi ja sinkoili. Oli erittäin vaikea taluttaa niin kuumaa pientä hevosta, yrittää pysyä pystyssä ja hevosen rinnalla moukkuraisella jäätikköpyörätiellä ja vielä hymyillä vastaantulijoille!

Taistelu...

Vilulla oli aamulla kengitys. Hain sen tarhasta talliin kengitettäväksi, ja se panikoi yksin tallissa oloa. Ei ole parka tottunut talliin, kun kerran yleensä asuu ulkotallissa Hampparin kanssa. Vilu kakki viisi kertaa sen kolmen vartin aikana, mitä kenkääminen kesti. O_o

Kengityksen jälkeen lähdin Vilun kanssa maastoon, mutta se oli ihan ääliö siellä. Yritti vaan singahdella ties mihin ja lähinnä täysillä eteen. Kävellä ei voinut, oli pakko tikuttaa raville, ja jos päästin ravaamaan, Vilu puski laukalla ja yritti riistäytyä käsistä. Jossain vaiheessa poltin hihani koko höyrypäisen otuksen kanssa, revin sitä suusta ja hakkasin raipalla omaa jalkaani. Erittäin epäurheilijamaista käytöstä. Hävetti jo silloin, mutta niin paljon olin niellyt, etten enää voinut niellä. Hevonen meni vähän lukkoon, mutta yritti silti kaiken aikaa tikuttaa käynnistä raviin, ravista laukkaan ja laukasta kiitoon. Teimme tavallista pidemmän lenkin, ja Vilu oli niin hikinen että tippui vettä. Satula oli myös ärsyttävä, liukui eteen ja painui alas niin että alkoi ottaa selkärankaan kiinni. Kihisin huonoa tuulta hevosen ja satulan takia, ja olin kaikkea muuta kuin virkistynyt ratsastuksen jälkeen. Tuplaloimitin hevosen, joka oli kylmän välinpitämättömän oloinen, loukkaantunut huonosta käytöksestäni, ja palautin tarhaan.

Illalla kävin ottamassa Vilun sisään ja riisumassa siltä loimet. Ei lämpimiä tunteita kummankaan puolelta. =/

Vanha hapannaama

Kävin tänään tallilla vain pikaisesti. Vilu oli tarhassa syömässä heiniä kun tulin, ja käveli korvat luimussa portille minua vastaan. Sanoin sille ettei tarvitse luimistella, koska en ollut ehtinyt edes kutsua heppaa luokseni, vaan ihan itse se ruokailunsa keskeytti. Kerran Vilu uhkasi näykkäistä, mutta lauhtui kun laitoin sille riimun päähän.

Emme päässeet kentälle, koska siellä oli jo yksi ratsukko, joten lähdimme kävelylle peltotielle tallin viereen. Vilulla oli vain riimu ja naru, ja se kulki kauniisti perässäni tai sivullani, välillä yritti ohitella. Vilu halusi hiukan seikkailla, joten poikkesimme peltotieltä sivuun metsään ja kallioille. Emme tehneet kuin pienen lenkin, ja palasimme nopeasti takaisin. Vilu popsotti vadelmanversoja ja muita talventörröttäjiä.

Kenttä oli vapautunut, joten vein Vilun irtojuoksutettavaksi. Ensin Vilun piti saada haistella aidan yli Rapen kanssa. Annoin poikien rauhassa nuuhkia toisiaan. Rapella oli uusi riimu, ja pelkäsin hiukan että Vilu rikkoisi sen, mutta jätkät osasivat leikkiä ihan kauniisti. Kun aloin irtojuoksuttaa Vilua, se oli aluksi ihan tönkkö ja epäpuhdas, ja arvasin mistä irvistely tarhassakin oli johtunut; ponilla oli eilisen jäljiltä lihakset ihan jumissa, joten onkos sitten ihme jos harmittaa? Pistin villahousun liikkeelle, rauhallista ravia molempiin suuntiin, pari kierrosta räväkkää laukkaa niin että vauhtia alkoi löytyä, ja sitten taas tasaista ravia. Vilu kulki kauniilla ympyrällä ja totteli kuin ihmisen mieli käskyjäni "käynti", "ravi!", "laukka!" ja "suunta", mikä tarkoittaa että pitää vaihtaa kulkusuuntaa. On se sitten fiksu=)

Lopuksi kävimme kentän toisessa päässä ihmettelemässä lumivalleja. Vilu söi pajunoksia kädestäni, ja oli rennon ja rauhallisen oloinen. Palautin ponin tarhaan, ja annoin sille vielä leivän kiitokseksi=)