Astetta paremmin menee nyt

Löysin vanhan blogini Vilurasta ja tekstit luettuani hymyilyttää! Tuollainenko se oli vielä vajaat kolme vuotta sitten? Tuollainen rasittava höyrypää, jonka kanssa luottamussuhde ei näköjään ollut ollenkaan kunnossa, ja taistelu vaani aina nurkan takana. Nyt minulla on tuon ylienergisen hirvityksen tilalla maailman ihanin poni. Siis ihan oikeasti. Saman niminen ja näköinen, mutta muutamassa vuodessa vanhentunut ja rauhoittunut. Vilu tulee portille vastaan joka ikinen kerta kun menen tallille, ja useimmiten korvat ystävällisesti hörössä. Se on rento hoitaa ja aika rento ratsastaakin. Keväällä 2009 sattuneen jalkavamman takia lenkkeilemme nykyään paljon kevyemmin kuin vielä tämän blogin aloituksen aikaan, mutta toisaalta kiire ja kaahotus ovat myös taakse jäänyttä aikaa. Sanoisin että Vilu on yksi parhaista ystävistäni, ja sen kanssa on ihanaa maastoilla ja viettää aikaa.

Eilen Vilulla oli kengitys. Pääsin tallille hiukan liian myöhään, ja kiireessä hain ponin tarhasta kuntoon laitettavaksi. Vilu tuli kiltisti ja hyväntuulisena. Harjasin sen syksykarvaa, tein pienen letin sään kohdalle niin etteivät jouhet jää tukistamaan satulan alle ja heitin kamat niskaan. Sekä itselleni että hevoselle. Itselle kypärä, raippa, heijastinliivi ja käsivarsiheijastimet, ponille jalkaheijastimet, lampaankarva, pari satulaahuopaa ja unkarilainen pustasatula sekä päähän ratsastusriimu ja riimulamppu. On tärkeää näkyä syyspimeässä säässä.

Kengittäjän luona kaikki meni kuten ennenkin. Vilulla on omat kotkotuksensa. Sen oikea takanen ja vasen etunen ovat vaikeita saada ylös ja kengitysasentoon. Etunen ei vaan nouse ja takasta pitää jäkittää yläilmoissa mahan alla. Vasenta takasta kengitettäessä Vilu yritti istua kengittäjän päälle, ja vasemman etusen nostaminen sai sen keulumaan pariin otteeseen. Ei tarvitse viedä ponia tutkittavaksi, että olisiko sillä jotain vikaa jaloissaan tai selässään. On sillä. Käytös kertoo.

Takaisin päin saimme seuraksemme toisen suomenhevosratsukon. Olin kertonut kuinka lunki Vilu on ratsastaa pelkällä riimulla, joten toisen hevosen seura ja kotiinpäin meneminen antoivat tietenkin Vilulle aiheen yrittää kuumua. Ilman hanskoja koitin repiä sitä rauhallisempaan käyntiin, ja onnistuinkin jonkin verran, mutta tuli annettua kuva hieman kuumasta suokkipapasta. Vilu pukittelikin. Onneksi se malttoi sentään kävellä, olisi ollut tosi noloa jos se olisi rynnännyt raviin.

Tallilla Vilu sai syödä rehunsa sillä aikaa kun hieroin inkivääri ja msm linimenttiä sen jalkoihin. Sitten palautin ponin tarhaan odottamaan rakkaan ystävänsä Binon paluuta tallista. Talutin Vilun sisälle avokarsinaan asti, ja tyhjensin mukanani olleet omenat sinne ruokakuppiin. Ilokseni poni jäi sisälle omenoitaan mussuttamaan. Luulen että sillä on melko korkea kynnys mennä sisään karsinoihin, ja että se viettää suurimman osan ajastaan ulkona. Binon tultua tarhaan Vilu tuli ulos karsinasta, mutta palasi sinne vielä itsekseen takaisin sisälle. Olin hirmuisen ylpeä pienestä ponistani! Se on niin paljon parempi nyt kuin kolme vuotta sitten.