Ponittelua paukkupakkasilla

Viime viikolla oli tosi kylmää. Maanantaina kävin vielä ratsastamassa, enkä edes palellut koska olin kerrospukeutunut Michelin-ukoksi. Sitten pakkanen iski tosissaan. Keskiviikkona oli niin kylmä, että A-K:n kanssa tallilla meistä kumpikaan ei tarkentunut nousemaan selkään. Niinpä otimme ponin narun päähän ja lähdimme iltakävelylle kylmyyttä uhmaten. Pakkasta oli -21,5 astetta, ja tottumatta se oli niin kylmää, että jouduimme vähän väliä vaihtamaan talutusvuoroja, kun riimunnarua pidelleet kädet alkoivat jäätyä. Poni oli pörröinen kuin mikä, ja tuntui pärjäävän varsin hyvin ilman loimeakin.

Maastossa kaikki meni tällä kertaa muuten ihan mallikelpoisesti, mutta kun olimme tulossa kotiinpäin ja olimme rautatien alikulussa, InterCity-juna vilahti ylitsemme. Täytyy sanoa että melko pienellä säikähdyksellä poni siitäkin selvisi, vaikka lumi pöllysi ja junan valot välkehtivät alikulun molemmin puolin. Emme kuulleet junan tuloa ollenkaan, koska se tuli niin lujaa ja juuri silloin kun olimme radan alla. Yleensä Vilu ei ollenkaan pelkää junia, siis jos se näkee ne. Ainoastaan valokaaria se pelkää, mutta ne muistuttavatkin salamointia. Moottorikelkkoja Vilu sensijaan pelkää tosissaan, tai ainakin melkein tosissaan. Moottorikelkat ovat sen mielestä sietämättömiä, ja pelkästään niiden jälkiä pitää tuijottaa ja niille kuuluu puhista.

Tänään pakkasta ei ole kuin -5 astetta, mutta loppuviikoksi on luvattu taas kylmempää. Minua ei itseasiassa haittaa vaikka onkin todella kylmä. Tykkään niin paljon talvesta. Sen huomasin viime viikkoisilla taluttelulenkeillä ponin kanssa, että sen turpakarvoissa roikkuvat jäähelmet täytyy sulattaa pois. Muuten se on jatkuvasti kihnuttamassa turpaansa minun tai toisen kanssakävelijän hihaan, kun roikkuvat jääkikkareet ärsyttävät sen herkkää turpaa. Sitten kun kädellä sulatin ja lämmitin jäähelmet pois, kävely sujui taas mallikkaasti ilman kihnailuja.

Kaahottavia kanalintuja

Olenpas ollut kamalan negatiivinen viime kerralla tänne kirjoittaessani. Meidän tallimaksumme laski taas entiselle tasolleen, ja muutenkin viihdyn tosi hyvin tallillamme! Niin viihtyy Vilurakin, ja se nyt kai on pääasia. Vilu asuu kolmen hevosen ulkotallissa yhdessä parhaan kaverinsa Bino-ponin kanssa. Päivät ne ulkoilevat alalaitumella nuoren Reuhu-suomenhevosen kanssa. Aina kun menen tallille, Vilu näyttää ilahtuvan tulemisestani, ja useimmiten se tulee portille vastaan pää matalalla ja korvat tiukasti hörössä. Loppusyksyn märimmillä keleillä poni ei aina vaivautunut portille asti, vaan minun piti rämpiä upottavan portinedusmudan yli hakemaan se.

Loppiaiseen loppui vihdoinkin tämä ikävä ja märkä syksy. Loppiaisena oli pakkasta, ja seuraavana yönä satoi lunta. Sitten sitä satoi vielä lisää, ja nyt on ihanan talvista. Tosin eilen maastossa jäädytin varpaani messinkijalustimissa, kun pakkasta oli 12 tai 13 astetta ja poni halusi vaan kävellä ja kävellä. Jos olisi välillä päästy ravaamaan, olisi ratsastajankin ääreisverenkierto pystynyt paremmin vastaamaan olosuhteiden vaatimuksiin.

Lumen tulo ja pakkanen sai Harvialan metsäkanalintukannan jotenkin epätasapainoon. Edellispäivänä maastossa tuntui että tirppoja oli joka puskassa vaanimassa viatonta pientä ponia. Poni on rohkea. Se ei hätkähdä vaikka IC-juna paahtaa nenän edestä juuri kun olemme menossa alikulkutunneliin. Se ei välitä maantiellä kahdeksaakymppiä huristavista täysperävaunurekoista. Ei se varmasti välittäisi metsäkanalinnuistakaan, jos vain näkisi, että mistä on kysymys. Selän takana lentoon pyrähtävä kanalintu räpistää kuitenkin sen verran komeasti ja äkkiarvaamatta, että useimmiten poni on saada slaagin. Kerran se saikin, kun Alikartanon lenkillä ihan etukavion kohdalla metrin verran sivussa pensasaidan sisältä fasaani päätti lähteä lentoon. Kanalintu - pensasaita, ei paras kiitorata... Hirveä räpistely ja kahistelu, ja poni luuli viime hetkensä koittaneen. Onneksi sain sen kiinni ja lintukin meni menojaan. Sillä lenkillä tuli yhteensä viisi kanalintupaniikkia mitättömistä säpsähdyksistä tuohon edellämainittuun pyrähdykseen. Seuraavalla lenkillä eli eilen ei nähty enää kuin yksi kanalintu, pikkuinen naarasfasaani, mutta Vilu näki sen jo kaukaa eikä siksi säpsähtänyt lintua. Fasaanikin päätti käyttäytyä mallikkaasti ja tyytyi vain kipsuttamaan maata pitkin karkuun, sen sijaan että olisi järjestänyt kanamaisen lentoonlähtönäytöksen jonkun ryteikön suojista.